Paramore !

Hävetköön se, joka ei usko kun sanon, että Paramoren eilinen keikka Helsingin Jäähallissa oli aivan mahtava! Nashvillesta kotoisin oleva punkrock-bändi soitti jo toisen kerran Suomessa sunnuntai-iltana. Edellinen kerta tosin oli Provinssirockissa viime kesänä, joten eilinen esiintyminen oli ensimmäinen "oma" keikka. Jäähalli oli täpötäynnä, ihmiset huusivat, hyppivät, taputtivat ja tanssivat tuttujen biisien tahdissa. Jännitys oli käsinkosketeltavaa ja tunnelma sananmukaisesti katossa (Jäähallin penkkirivit yltävät lähes katonrajaan asti)!

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Paramoren livenä, ja oli tätä odotettukin! Olen kuunnellut Paramorea nyt reilun kahden vuoden ajan ja he ovat ehdottomasti yksi lempibändeistäni. Varsinkin yhtyeen uusin, marraskuussa ilmestynyt levy Brand New Eyes on onnistunut kokonaisuus. Olen kuunnellut sitä suhteellisen paljon viime viikkoina.

Keikka oli todellakin uskomaton kokemus ja varmasti paras keikka, jota olen koskaan ollut katsomassa! Sen seurauksena käsiini ja jalkoihini sattuu, ääni on melkein lähtenyt ja väsyttää todella paljon. Eikä neljän tunnin hyppiminen varmaan tehnyt hyvää flunssallenikaan. Mutta oli se sen arvoista!

Nyt kuitenkin takaisin arkeen, päivän ohjelma on historian lukeminen, huomista koetta varten nääs. Syvennyn siis teollistumisen vaikutuksiin ja Rooman tuhoutumiseen, hejdå!

Tiia

The Mekko

Pitää vielä lisätä kuva aiemmin tällä viikolla ostamastani mekosta! Lähdin ystäväni kanssa kauppareissulle aikomuksena etsiä joulumekko, jota voisin käyttää myös muissa tilaisuuksissa, kuten tammikuun puolella järjestettävissä Black&White -juhlissa. Lindexissä sattui silmään musta, olkaimeton mekko, johon ihastuin entistä enemmän sovitettuani sitä päälle.

Tässä siis unelmamekkoni, joka istuu kuin mittatilaustyönä tehty ja joka on todella minun näköiseni! Luomusta voi ihastella myös perjantaina itsenäisyyspäiväjuhlissa, siellä nähdään!

Tiia

Kokeisiin panostusta

On se jännä, kun asioiden tekeminen on niin vaikeaa. Tarkemmin sanottuna se vähemmän miellyttävän velvollisuuden, josta varmasti on hyötyä lähitulevaisuudessa, mutta joka ei sillä hetkellä houkuttele ollenkaan. Tällä kertaa se velvollisuus, tai ainakin hyödyllinen asia olisi kokeisiin lukeminen. Tässä on ollut muutaman päivän ajan ollut tarkoitus lukea ja laskea ahkerasti, valmistautua kunnolla.

Näin kuitenkin kävi todellisuudessa:

Eilen englanninkokeen jälkeen menimme kaveriporukalla Stockmannille lounaalle, sen jälkeen shoppailemaan parin tunnin ajaksi (ja oli muuten hauskaa). Sieltä menin Selloon tapaamaan erästä ystävää pitkästä aikaa. Viiden maissa pääsin kotiin ja lähdin saman tien koiran kanssa ulos. Loppuilta menikin siinä säätäessä.
Tänään taas siivosin huoneeni, ja järjestin vaatekaappini ja valikoin sieltä pois kaikki vaatteet, joita en käytä. Niitä tulikin ihan kiitettävästi, sellainen jätesäkillinen. Kun vielä pääsisi kirpputorille niitä myymään, niin saisi rahaa uusiin vaatteisiin! Asensin myös jouluvalot huoneeseeni, ne ovat kovin nätit. Lisäksi vaihdoin huonekalujen järjestystä, joten oma huone tuntuu raikkaalta ja uudelta. Hauskaa, eikö?

Kaiken kaikkiaan olen nauttinut olostani parin viime päivän aikana. Ottaen kutienkin huomioon sen, että tarkoituksena oli päntätä, en ole saanut kovin paljon aikaan. Mutta vielä ehtii. Ehtiihän? Enköhän minä vielä tänä iltana saa avattua noita oppikirjoja, on tässä vielä muutama tunti. Ja huomennahan on melkein koko päivä ennen Paramoren keikkaa!

Pakko hypätä vähän; Stockalla istuessa puhuimme kavereiden luonteista, tai oikeammin luonteenpiirteistä. Minun kohdallani tuli heti ensimmäiseksi, että "Tiia on tollanen runotyttö." Pakko myöntää, että yllätyin, sillä olen oikeasti suvun ja kaveripiirin virallinen runotyttö. Se tulee myös usein ilmi, kun kuvailen itseäni, ehkä siksi että se todella kuvaa luonnettani. Olin jotenkin jännällä tavalla iloinen siitä, että se näkyy päällepäin. Tulipahan todistettua, ettei se ainakaan ole pelkästään oma keksintöni!

Onnea kaikille kohtalotovereille kokeisiin, lukuintoa! ;)

Tiia

"...but if you're gonna judge me..."

Muutama sananen eilen lisäämästäni "Walking into walls" -tekstistä. Kirjoitin sen reilu vuosi sitten syntymäpäivä-/joululahjaksi ystävälleni. Teksti on ns songfic eli se on kirjoitettu laulun pohjalta- Tässä tapauksessa innoituksena oli tosiaan Brian McFaddenin "Walking into walls".
Kun toiset sanovat, että inspiraatio on harhaa, myönnän kyllä ettei sitä kannata odottaa tuntikausia (siitä ei yleensä tule mitään). Tehokkaampaa on kirjoittaa mitä tahansa, vaikka täyttä diipadaapaa jonkin aikaa Pian huomaa, että kirjoittaakin ihan asiaa.

Toisaalta taas inspiraatio saattaa hyvinkin iskeä varoittamatta. Kuten tässä kyseisessä tapauksessa. Kello oli varmasti ainakin kymmenen illalla ja lojuin huoneessani kuunnellen McFaddenin levyä. Kun sitten Walking into walls alkoi soimaan, kuuntelin sen läpi. Sitten uudelleen. Ja uudelleen. Kolmannen kuuntelukerran jälkeen minulla oli selkeä kuva tarinasta, ja istuin rakkaan laptoppini ääreen ja kirjoitin pari tuntia putkeen.

Näin siis syntyi lyhyt tarina perheenäidistä, joka pelkää väkivaltaista alkoholistimiestään ja hautoo itsetuhoisia ajatuksia. Syy, miksi laitoin sen tänne, on se, että kaipaan uusia näkökulmia, joten mielipiteitä kehiin vain, kiitos. Älkää odottako liikoja. Kuten sanoin, novelli on kirjoitettu yli vuosi sitten, joten siinä on puutteita. Mutta lukekaa ihmeessä, olisin kovin kiitollinen! :)

Tiia

Walking into walls

She wipes the tear from her brow

She’s been cryin again

She’s been walking into walls again

Nuori nainen istuu keittiön nurkassa. Hän on painautunut seinää vasten ja kiertänyt käsivartensa polvien ympärille. Mikään ei liiku, tuntuu kuin aika olisi seisahtunut paikoilleen. Hänen värisevä hengityksensä kaikuu hiljaisessa talossa ja kyynelistä märät poskensa kiiltävät kuun valossa.

Ennen hän rakasti kuutamoa, mutta nyt hän vihaa sitä yli kaiken. Hän vihaa suurta taloa ja sen hiljaisuutta, hän vihaa kaduilta kuuluvia autojen ääniä – hän vihaa. Mutta enemmän kuin mitään muuta, hän vihaa itseään.

Behind her quivering smile,

there’s a secret

That goes deeper than the cuts

she hides

On aamu. Yön pimeät tunnit ovat vaihtuneet auringonpaisteeseen. Nuori nainen nousee ylös ja pakottaa kasvoilleen hymyn. Hän valmistautuu kohtaamaan jälleen uuden päivän. Hän lähettää lapset kouluun ja suorittaa päivän tehtävät kuin unessa, kasvoillaan hymy, mutta värähtäen joka kerta kuullessaan auton ajavan tiellä, peläten sen ajavan pihaan.

Hän pelkää. Hän pelkää olla yksin, mutta samalla ajatus pihatietä pitkin autokatokseen ajavasta autosta kauhistuttaa häntä. Ollessaan yksin hän pelkää itseään, ajatuksiaan. Sitä miten kaikki saa uuden merkityksen, miten hän löytää kaikesta poispääsyn mahdollisuuden. Mutta kun auto viimein ajaa pihaan ja ovi käy, hän pelkää aviomiestään. Hän pelkää viilteleviä sanoja ja kipeitä mustelmia, jotka leviävät hänen iholleen mustien ruusujen tavoin.

Her head’s spinning around

He beat her soul to the ground

A grown woman in pain

Päivät seuraavat toisiaan. Joka aamu on noustava hymyillen, joka hetki mieltä kalvaa pelko ja joka päivä aviomies ajaa kotiin humalaisena. Jokaisen päivän hän jaksaa iltaan asti hymyillen, laittaa lapset nukkumaan ja välttelee miestään.

Mutta joka ikinen yö hän istuu keittiön nurkassa vavahdellen hiljaisista nyyhkytyksistä kyynelten valuessa poskia pitkin. Joka yö hän kuuntelee nukkuvaa taloa ja vihaa, ja hetkinä, jolloin heikkous saa vallan, hän sortuu ja antaa peloilleen vallan. Käsivarsien valkoiset arvet heijastuvat kuun valossa toistaen samaa tarinaa.

And all she longs to be,

is that little girl, again

Niinä hetkinä, jolloin kaikki on liikaa, hän pakenee muistoihinsa, lapsuuden onnellisiin hetkiin. Hän muistelee vanhempiaan ja pientä siskoaan, jonka silmät olivat kuin pala sinistä taivasta. Hän muistelee suurta pihaa ja keinua, lukemattomia retkiä niityille ja naurun kaikua laaksossa.

Hän antaisi mitä tahansa päästäkseen takaisin noihin vuosiin. Hän muistaa yhä ensirakkautensa ja lintujen laulun metsissä. Hän muistaa miten auringonpaiste siivilöityi ikkunaverhojen läpi huoneeseen maalaten kuvioita seiniin. Niitä katsellessa pystyi unohtamaan kaiken.

She screams inside,

and all she wants to be,

All she wants to be,

is yesterday’s child

She wants to hide

She can’t run away

to the safety

of yesterday’s child

Herätys. On jälleen aamu. Uusi päivä edessä.

Curled up shivering alone,

she’s been hurt again

She’s been walking into walls again

Tällä kertaa hän herää keittiön lattialta. Silmät turvonneina, meikit levinneinä ja poskessaan tuore mustelma hän hiipii kylpyhuoneeseen ja suoraan suihkuun. Kylmä vesi saa väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin, mutta selvittää pään. Viime yö oli tavallista pahempi. Tästä päivästä tulisi tavallista hankalampi. Hän vaihtaa ylleen puhtaat vaatteet, ripustaa kasvoilleen hymyn ja kiipeää yläkertaan herättämään lapset.

Hän oli oikeassa, päivä on vaikea. Kiipeillessään tuolilla ripustaen uusia verhoja vierashuoneeseen hän arvioi, miten hyvin samettikangas kestäisi ruumiin painon. Tomaatteja pilkkoessaan hän ei kykene ajattelemaan muuta, kuin veitsen kiiltävää terää ja miten helposti se viiltäisi ihoa. Hetki vain, ja kaikki olisi ohi. Ei enää itkua ja huutoa, ei yhtäkään uutta mustelmaa eikä sietämätöntä pelkoa.

Her children keep her alive

They’re her sanity, but they’re the

reason why she has to stay

Hän tietää, ettei lähteminen olisi vaikeaa. Se veisi vain hetken. Kuitenkin, joka kerta, kun hän on päättämäisillään, hänet pakottaa jäämään vain ajatus kahdesta pienestä lapsesta, jotka jäisivät ilman häntä, ja joita hän ei näkisi enää. Sillä vaikka onneton avioliitto on ajanut hänet itsetuhon partaalle, ei mikään maailmassa voi ohittaa äidinrakkautta.

Hän jää. Hän jatkaa vain lastensa vuoksi, mutta hän jää. Kestää mustelmat ja kyyneleet, kunhan saa nähdä lastensa hymyt heidän astuessaan ovesta sisään. Kunhan hän saa sulkea heidät syliinsä ja tuntea heidät lähellään. Niin kauan, kun hän saa kuulla lastensa naurun, hän jää.

A grown woman in pain and all she

longs to be is that little girl, again

She screams inside,

and all she wants to be,

All she wants to be,

is yesterday’s child

She wants to hide

She can’t run away

to the safety

of yesterday’s child

Sinä päivänä hänen miehensä tulee kotiin tavallista myöhemmin, tavallista pahemmin humalassa. Tämä ajaa pihaan juuri ennen lasten koulubussin saapumista. Hän odottaa eteisessä miehensä saapumista, antaa tarkkaan asetellun hymyn valua kasvoiltaan ja puristaa kädet nyrkkiin. Ovi käy, askeleet kaikuvat huoneissa ja kuuluu läimäys, kun mies iskee vaimoaan kasvoihin. Hiljainen valitus livahtaa yhteen purtujen hampaiden lävitse. Nainen makaa maassa pidellen päätään miehen seisoessa hänen edessään, hieman horjuen, mutta yhtäkaikki vaarallisen näköisenä.

Nainen odottaa uutta lyöntiä, mutta samassa ovi käy. Mies kääntyy hoiperrellen ympäri nähdäkseen juuri sopivasti kaksi lasta, jotka seisovat oviaukossa silmät pelosta suurina. Hetkessä mies on astunut lasten eteen kohottaen kätensä iskuun. Samalla hetkellä äiti vetää lapsensa alta pois, pyyhkäisee heidän poskiaan ja kehottaa heitä menemään yläkertaan. Hänen äänensä on vakaa, eivätkä lapset erota sen takaa kuultavaa vihaa.

Kun lapset ovat turvallisesti huoneessaan, nainen kääntyy miehensä puoleen silmät leimuten. Hän perääntyy hitaasti kohti keittiötä, mies seuraa mukana. Nyt hän on keittiötason kohdalla, ojentaa kätensä ja tarttuu varovasti keittiöveitseen.

”Ulos”, hän sanoo hitaasti äänellä, joka huokuu tukahdutettua raivoa. Miehen kasvoille kohoaa ylimielinen hymy.

”Anteeksi, mitä sanoit?” hän kysyy huvittuneena.

”Ulos”, nainen toistaa napakammin ja astuu pienen askelen eteenpäin. Mies ei tee elettäkään lähteäkseen, joten hän astuu vielä toisen askeleen ja jatkaa purren hampaitaan yhteen:

”Sanoin ulos. Ulos. Tästä. Talosta. Nyt.”

Mies naurahtaa yhä epäuskoisena, mutta varuillaan.

”Kulta, mikä nyt tuli? Eikö me jo olla huomattu, että parempi vaan kun teet niin kuin mä sanon.” Uhkaavaa sävyä on mahdoton olla huomaamatta, mutta nainen vain hymyilee katkerana.

”Tottakai. Niinhän me on huomattu. Ja niinhän mä olenkin istunut tässä saamarin huvilassa sun hakattavana jo vuosia. Mutta lapsiin sä et koske. Potki ja hakkaa vaimoas mielin määrin, mutta lapsiin et koske!”

Viimeiset sanat hän jo huutaa astuen taas eteenpäin pakottaen miehen perääntymään. Teennäinen kohteliaisuus häviää viimein miehen kasvoilta ja hänkin puhkeaa huutoon:

”Mitä helvettiä sä riehut nainen? Kuka tän perheen elättää, kuka!? Mä annan sulle ja sun kakaroilles katon pään päälle ja ruokaa syötäväks ja tässä kiitos?! Mä en kuule tollasta meininkiä kauaa kattele!”

”No et kattele, todellakaan! Koska sä vittu lähdet nyt, saamarin paskiainen! Ulos! Ulos!”

Nainen vetää veitsen selkänsä takaa ja sohaisee sillä miestä, joka väistää vaistomaisesti ja horjahtaa ovenkarmia vasten.

”Mitä helv-”, mies aloittaa, mutta joutuu väistämään jälleen uutta iskua.

He seisovat jo eteisessä, mies selkä seinää vasten ja nainen hänen edessään osoittaen veitsellä, huohottaen raskaasti tunnekuohun jäljiltä. Hän vetää syvää henkeä ja laskee veistä hieman alemmas pitäen sitä kuitenkin valmiina – kaiken varalta.

”Ulos”, hän sanoo jälleen ja osoittaa leuallaan ulko-ovea kohti.

”Hei, eikö me voitais puhua tää läpi tai jotain –”, mies yrittää uudenlaista taktiikkaa, mutta nainen keskeyttää hänet antamatta tilaisuutta jatkaa.

”Ulos.”

Syvä hiljaisuus laskeutuu huoneeseen hetkeksi. Ainoastaan hiljainen puuskutus kaikuu seinistä. Lopulta mies kohauttaa olkiaan ja nostaa käsiään antautumisen merkiksi:

”Okei. Asia tällä selvä. Mä menen.”

Viimeisen lauseen kohdalla mies lähtee hitaasti kävelemään sivulle, kunnes saapuu oven luo ja astuu siitä ulos. Nainen jää oviaukkoon katselemaan, miten hän hoipertelee pihatietä pitkin jalkakäytävälle ja siitä eteenpäin. Hetken päästä häntä ei enää näy, mutta nainen seisoo yhä portailla.

Pian yläkerrasta kuuluu ääniä ja lapset hiipivät varovasti tarkistamaan tilannetta. Äiti kaappaa heidät syliinsä puristaen heidät tiukasti itseään vasten ja kuiskaa hiljaa:

”Se on ohi nyt. Se on ohi. Kaikki hyvin.”

Hänen mielessään kaikuu miehen katkera huudahdus, joka oli kantautunut hänen korviinsa pihan toiselta puolelta, se toistuu yhä uudestaan, aiheuttaen uudenlaisia väristyksiä, antaen toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

”Hauskaa loppuelämää vaan.”



(Song “Walking into walls” written by Brian McFadden)

500 Days of Summer

500 Days of Summer on elokuva, joka kertoo hieman realistisemman rakkaustarinan. Tom tutustuu pomonsa assistenttiin, Summeriin ja rakastuu tähän. Summer taas ei usko rakkauteen eikä tahdo sitoutua, pitää vain hauskaa. Elokuva kertoo Tomin ja Summerin suhteen kiemuroista, se ei ole yliromanttinen vaikka suloisia aww-kohtauksia on kyllä.

Totta puhuakseni 500 Days of Summer oli rankempi, kuin mitä odotin. Odotin huoletonta ja kepeää rakkaustarinaa, mutta jo elokuvan alkuteksteissä todettiin, ettei se ole tavallinen rakkaustarina. Se oli yllättävän rankka ja teki pahaa katsella Tomin surua.

Kerronta oli kuitenkin mielenkiintoisesti toteutettu ja kevennyksiä oli sopivasti, joten masennus ei päässyt liian suureksi. Mielestäni 500 Days of Summer oli kokonaisuudessaan katsomisen arvoinen elokuva. Suosittelen sitä kaikille, jotka eivät ehdottomasti kaipaa Hollywoodin ruusunpunaista romantiikkaa nauttiakseen elokuvakokemuksesta.

Tiia

It's a good day

Hyvä päivä tosiaan! Ehkä selkein - ja hauskin - ero yläasteen ja lukion välillä on se, että koulussa on oikeasti kivaa. Välitunnit sujuvat kavereiden kanssa jutellen ja nauraen, ja juttua tuntuu riittävän päivästä toiseen. Toisinaan niin paljon, että sitä pitää jatkaa tunneillakin. Emmehän me tietenkään häiritse tunneilla, ei tule kysymykseenkään.
Olemme erittäin kilttejä ja rauhallisia oppilaita emmekä halua rikkoa luokassa vallitsevaa tyyntä hiljaisuutta. Emme saa hysteerisiä naurukohtauksia tai ilmeile hassusti. No way, not us Siispä käytämme tehokkaaksi todettua viestintävälinettä, jota myös paperiksi kutsutaan.

Yllä hyvä esimerkki, tämä "keskustelu" käytiin ruotsintunnilla. Myönnettäköön, että oppitunti hujahti vauhdilla. Samoin tiistainen biologiantunti, jonka aikana puitiin päivän menúta ja massatuotantoa.

Arvon ladies,
Tiia

"I am the dawn"

Mistä on joulutunnelma tehty?

Glögistä, kynttilöistä, ensilumesta, kuutamoöistä, punaisesta ja kullasta, rauhasta, musiikista, anteeksiannosta ja kyvystä rakastaa ja elää. Ainakin jos minulta kysytään.
Joku ihmetteli, miten jouluun voi alkaa valmistautua jo marraskuussa. Mielestäni se on aivan selvää. Jos kaikki joulun ainekset ovat kasassa, miksei voi viettää leppoisaa joulunodotusta?
Ensilumihan on jo nähty (se tuli ja meni, mutta tulipahan kuitenkin), kuutamoöitä ja samettista tähtitaivasta on voinut ihastella useampaan kertaan. Olen polttanut kynttilöitä ja juonut glögiä, osannut rauhoittua ja kuunnellut tunnelmaan virittävää musiikkia, yrittänyt antaa anteeksi, rakastanut ja elänyt hinnasta tinkimättä. Lisäksi mieleni on punaisen ja kullan sävyinen.
Mitä vielä muka tarvitaan? Pitääkö hämmentää neljästi myötä- ja kolmesti vastapäivään, lisätä kardemummaa ja neilikkaa ja antaa hautua 15 päivän ajan? Sen verran aikaa tästä nimittäin on joulukuuhun.

Ei joulun tarvitse olla kaupallinen juhla, hössötystä ja rahantuhlausta. Ei sen avain ole hienoissa lahjoissa tai viikkoja kestävässä stressissä. Joulu on loistava tilaisuus osoittaa ystäville ja perheelle, miten paljon heistä välittää. Ajatus on tärkein, niinhän sitä sanotaan. Itse aion väkerrellä joulukortteja ja ehkä hankkia muutaman lahjankin, mutta erityisesti haluan rauhoittua ja nauttia.
Siitä voi sitten itse valita, haluaako joulua tai joulukuuta odottaa kauhulla, suunnitellen odottavan työn määrää vai muistaen, että siinä on hyvä tekosyy jättää ikävämmät työt tekemättä ja hemmotella itseään ja muita - edes hetken aikaa.

Joulukorteista vielä: Te, jotka tätä muistatte lukea, laittakaa kommenttina, millaisen joulukortin haluaisitte. Ja kiltit rakkaat, älkää sanoko "Ihan sama, joku kiva olis kiva." Keksikää edes yksi yksityiskohta, koristus tai elementti, joka olisi mielestänne kiva. Iso vai pieni? Minkä värinen (tai paremminkin mitä värejä)? Joku kuva/teksti, tyyli? Ihan mitä vain. Auttakaa ystävää hädässä! Minulla on vähintään kymmenen korttia tehtävänä, joten edes pieni vihje olisi erittäin todella kovin mukava.

JA. Iso ja. Mites ne pikkujoulut?

Kiitos ja geostationääristä marraskuun puoliväliä,
Tiia

Granuaile's Dance

Celtic Woman on irlantilainen lauluyhtye, joka esittää irlantilaisia kansanlauluja, ja jonka löysin noin puolitoista vuotta sitten. Olen aina pitänyt kelttiläisestä/irlantilaisesta musiikista, joten tämä viidestä naisesta muodostuva joukko päätyi välittömästi suosikkeihini. Aika ajoin -kuten tälläkin kertaa- muistan kyseisen yhtyeen olemassaolon ja istahdan kuuntelemaan. 
Kyseinen musiikkityyli ei sovi kaikkiin tilaisuuksiin, mielentiloihin tai vuodenaikoihin. En itse asiassa kuuntele Celtic Womania syksyisin tai keväisin, se sopii talveen ja keskikesän öihin. Varsinkin joulun aikaan kaipaan vaihtelua, useimmat rock tai pop kappaleet eivät sovi kynttilänhämyisiin iltoihin ja kotona vallitsevaan rauhalliseen tunnelmaan. Toisaalta taas suurin osa joululauluista on niin loppuunkulutettuja, ettei niitä jaksa, joten jotain muuta on saatava. Kelttiläinen musiikki, omalla kohdallani Celtic Woman, sopii tähän mainiosti.

Kynttilänhämyisistä illoista tuli mieleeni, etten ole polttanut kynttilöitä vielä montaakaan kertaa tänä vuonna ja siksi sytyttelin juuri muutaman. Olen kynttiläaddikti. Kynttilöiden polttaminen rauhoittaa, enkä välttämättä tarvitse mitään muuta valoa talvi-iltoihin. En pahemmin perusta tuoksukynttilöistä, mutta esimerkiksi kelluvista versioista saa kauniita asetelmia.

Niin ja muuten, nautin tämänpäiväisen konserttiesityksen kuuntelusta todella paljon! Kuorolaulukin oli ihan mukavaa, vaikken ollut saanut ääntä kunnolla auki. Illan mittaan on tullut lauleskeltua lisää, ja jutun pointti oli oikeastaan se, että olen tässä kirjannut ylös kaikenlaisia lauluja, joissa tarvitaan viulistia. Suunnitteilla on musisointia, musisointia ja lisää Musisointia!

Tunnelmallista lauantai-iltaa toivottaa
Tiia

P.S. Kuunnelkaa Scarborough Fair, The Sky And The Dawn And The Sun, Dúlaman ja Caledonia.

P.P.S. Vuosisadan iskurepliikki; Oon Ressu, oisiksä mun Kaustinen? ;) Innoituksena toimivat Kate&huppari med Aija, aivoina allekirjoittanut.

"Please don't let me go."

Nyt se iski taas.
Ahdistaa.
Tärisen.
Pelottaa.

"Where were you?"

Tämän päivän teksti on omistettu ystäville. Elämään mahtuu satunnaisia kavereita, koulukavereita, perhetuttuja ja muita, joista välittää, mutta jotka eivät ehkä ole juuri niitä ihmisiä. Ystävät ovat yksi elämän kulmakivistä, ilman heitä on vaikea päästä eteenpäin. Ystävät ovat henkireikä, he kuuntelevat ja ymmärtävät, välittävät ja tukevat, tuli mitä tahansa.

Osa ystävyyssuhteista kestää, osa kuihtuu kesken kaiken. Ystävän menettäminen sattuu aina, mutta auttaa kun muistaa, että uusia ystäviä voi löytää mistä tahansa. Jokainen ihminen jonka tapaa, ei ole ystävä, mutta ajan myötä ne tietyt jäävät, kun muut lähtevät. On myös turha olettaa, että uuden kaverin oppii hetkessä tuntemaan läpikotaisin. Ystävyyden rakentuminen vie aikaa, toisesta voi oppia uutta vielä vuosien päästä. Hiljaa hyvä tulee.

Henkilökohtaisesti olen aiemmin kokenut olleeni epäonnekas ystävien suhteen. Olin naiivi murrosikäinen ja uskoin ihmisten vilpittömyyteen. Luotin sokeasti uusiin ystäviin, luokkakavereihin ja muihin ihmisiin ympärilläni. Osa näistä ihmisistä ei osoittautunut luottamuksen arvoisiksi ja huomasin ensi kertaa, että myös ystävät voivat satuttaa. Myönnän, että olen nykyään hyvinkin skeptinen ja pelkään tulevani petetyksi.

Onneksi on kuitenkin niitä, jotka ovat kiskoneet minut ylös syvimmistäkin soista ja näyttäneet, etteivät kaikki ole halpamaisia tai epäluotettavia. Tämänhetkinen tilanteeni on hyvä, koin alunperinkin lukion aloittamisen uutena alkuna ja sitähän se oli. Olen löytänyt uudenlaisia ihmisiä, joista on tullut lyhyessä ajassa tärkeitä. Koen kiintyneeni entistä enemmän vanhoihin ystäviini, haluan ympärilleni mahdollisimman paljon ihmisiä, joista välittää ja jotka vastavuoroisesti välittävät minusta. Myönnetään, olen suhteellisen lähimmäisenkipeä ihminen.

Tämän viestin pohjimmaisena tarkoituksena on kiittää kaikkia ystäviäni.
Kiitos sinä entinen naapurintyttö, joka olet hitsautunut korvaamattomaksi osaksi elämääni. Olet kullanarvoinen ystävä ja ehdottoman ihana ja hieno ihminen. And I'm happy for you darlin, remember that.
Kiitos sinä leipuri-ihme, odotan innolla pääseväni maistamaan leipomuksiasi. Olet pirteä päivänsäde, jatka samaan malliin, kiitos!
Kiitos suurisydämiselle muusikkolle, jolle olen saanut huutaa ja kiukutella. Sinulta kuulee totuuden ja neuvosi ovat arvokkaita. Ethän ajaudu masennuksen syövereihin, nähdään taas pian!
Kiitos sinä suuripieni ihminen. Syvällinen keskustelumme sai minut huomaamaan, miten viisas ja ihana todella olet, kiitos tuesta ja neuvoista. Oli huojentavaa löytää joku, joka on käynyt samantapaisia asioita läpi ja muista, että olen valmis auttamaan heti, jos sitä tarvitset.
Kiitos myös siskolleni, joka on ehdottomasti myös yksi parhaimmista ystävistäni. Tunnet minut paremmin kuin kukaan, olet nähnyt huonoimmat puoleni ja olet yhä siinä, kiitos siis siitä!
Kiitos sinä, joka olet jakanut mielialanvaihtelut ja tietävät hymyt kanssani. Olet ihana, eikä mikään ole sinulle mahdotonta. Kärsivällisyyttä ja hyvää mieltä, jutellaan lisää.
Kiitos vielä yhdelle uudelle ystävälle. En ehkä ole sanonut sitä, mutta olet yksi suosikki-ihmisistäni, eikä huono tuuleni koskaan johdu sinusta, muista se! Tiedät, ettei elämä ole helppoa ja halusin sanoa, että kuuntelen kyllä, jos siltä tuntuu. I'll be there for you. Kiitos huolenpidosta ja lämpimista ajatuksista.

Yhteinen kiitos vielä kaikille muille, jos kiittäisin tässä erikseen kaikkia niitä, jotka koen tärkeiksi, listasta tulisi loputtoman pitkä. Siis KIITOS kaikille, älkää hävitkö mihinkään.
Lisäksi voin yhtä hyvin varoittaa uusia tuttavuuksia ja pyytää etukäteen anteeksi huonoja päiviäni. Saatan ajoittain olla epävarma ja hankala ihminen, mutta tarkoitan hyvää ja välitän teistä kaikista vilpittömästi.
Olette rakkaita!

Tiia

"Up and Down"

03.11.2009
Siis ei oo todellista. Onko kukaan koskaan kertonut, että mielialavaihtelut on älyttömän rasittavia? Ensin oon ihan hyper, sitten maassa, kohta pää pilvissä ja seuraavaksi niin vihainen, ettei mitään rajaa. Itsevarmuus ja epävarmuus vuorottelee samalla tavalla. Mihinkään ei pysty keskittymään, kun on liikaa ajateltavaa. Toisaalta taas on hetkiä, jolloin pää on totaalisen tyhjä. Mistä näitä oikein tulee?

En jaksa oikeesti, haluisin olla tosi ahkera ja määrätietonen ja tehdä kaikki koulujutut loppuun. Haluisin hankkia työn joulukuulle ja kirjoittaa romaanin marraskuun aikana. Haluisin lisää aikaa, jäädä hetkeen, kelata eteenpäin ja saada selkoa asioihin! Olis ihanaa saada kaikki järjestykseen niin ei tarttis murehtia. Vois rauhassa keskittyä niihin tiettyihin asioihin ja olla huolehtimatta muusta. Miten se toimii?

Ihmissuhteet on niin helvetin vaikeita. Naiset on liian monimutkaisia kaikkine koukeroineen, miehet taas niin simppeleitä, ettei niistä ota selkoa, ei sitten millään. Kaikki kaverijutut, kuka on kaveri ja miksi se on kaveri ja kiinnostaako sitä oikeasti ja voiko siihen luottaa. Sama jatkuu aina vaan, miksei joku voi kertoa miten asiat on ja miten pitää toimia?

No joo, nyt pitäis lukea englannin sanoja, laters.

Tiia

"Say When"

02.11.2009
Whiiiiii! Sellanen olo tänään. Aattelin että kokeilen kirjoittaa vähän vapaammin tällä kertaa, ei ihan niin kirjakielellä. Se on vaan niin jäykkää! Tai no, katotaan mitä tästä tulee. Ei ihan perusmaanantai, mutta tavallista mukavampi. Ehdottomasti. Toisaalta oli kyllä ihana viikonloppukin, että sekin vaikuttaa.
Perjantaina oli halloweenbileet/tyttöjen saunailta, ja täytyy myöntää että oli yks parhaimmista illoista pitkään aikaan! Kiitos ressukoille siitä, syöminen on hauskaa. Ainakin hyvässä seurassa. Siitä illasta muistetaan pussilakana, Aicha - tai sen puuttuminen, kertakäyttökumihanska, talokierros, piano, siskonpeti, kurssivalinnat, Pikkumyy, kova vs pehmeä pantteri, muffinssit (vai muffinit? ota siitä nyt selvää), mestarikokit ja kilpikonnaratsastus. Joten kiitos, danke schön, thankies, gracias, grazie, tack, takk!

Kohta uudestaan?
Lauantaina olikin sitten lähtö Imatralle kylpylään. Siis kuurillinen kloorivettä, pitkiä automatkoja, hyvää ruokaa, mukavia sänkyjä ja venäjää. Kivaa oli sekin, vaikka alkumatkasta sai murehtia ystävän mielenterveydestä ja koulujutuista. Ja tulihan se Imatran koski ja rajatölli nähtyä. Ne hemmot vähän katteli meitä kun käytiin rajalla kääntymässä ympäri. Muttei lähteneet perään sentään! Niinhän siinä sitten kävi, että seuraavana päivänä lisäsin venäjän kurssivalintoihini. Saa nähdä miten käy!
Tänään oli sitten mielenkiintoinen päivä. Panostin historian tunnilla, siis viittasin ja osasin. Jee. Lounaan söin ja välipalan. Muut tunnit meni siinä keskittyessä - tai sitten ei. Ei tuntunut liian pitkältä päivältä ja bussimatkatkin sujui. Poskilihaksiin sattuu siitä hymyilemisestä, kiitos rakkaat siitäkin. Ja nauraminen on kivaa. Kaverit kans. Ehkä sekava kuvaus, mutta näitä päiviä lisää!
Tällaista tällä kertaa!
Tiia

"After me comes the flood."

Author's note: Blogin ensimmäiset kolme tekstiä on siirretty vanhasta, joten kirjoitan niihin erikseen alkuperäisen julkaisupäivämäärän!

26.10.2009
Huh, mikä päivä. Aloitettakoon tällä lauseella tämän blogin ensimmäinen teksti. Klassinen puuskahdushan se on, mutta sopii tähän. Vältän kliseisiä lauseita ja muita, mutta joskus perinteinen on paras. Kyseinen klassikkovalitushan on sallittu ihmeellisen, hämmentävän, huonon tai muuten vain rasittavan päivän jälkeen. Siis: Huh, mikä päivä!
Ensinnäkin aamulla herääminen oli hankalaa. Sänky oli houkuttelevan lämmin ja huone sopivan hämärä. Mutta ei, kouluun oli pakko lähteä. Ylösnoustuani huomasin, että kova päänsärky olisi tiedossa, joten nappasin särkylääkkeen ja juoksin bussipysäkille. Vaikka aamuruuhkassa oli hyvä torkkua, pää tuntui koko ajan raskaammalta.
Ensimmäisen oppitunnin jälkeen itse päänsärky hellitti hieman, mutta olo oli muuten puolikuollut, olin eräänlaisessa horroksessa. Loppupäivästä särky tosin palasi ja kesti iltakahdeksaan asti.


Levottomuutta lisäsi keskustelu syömishäiriöstä. Viikonlopun aikana jouduin jo pariin otteeseen selittelemään syömättömyyttäni. Sen lisäksi koulussa ystävättäreni huolestui ja sai minutkin miettimään asiaa. Pohdin sitä siinä sitten muutaman tunnin; jos syömishäiriöön sairastuvat eivät itse tiedä/tunnusta olevansa sairaita, kuinka voin olla varma, että olen itse kunnossa. Oireitahan löytyy, jätän tietoisesti aterioita väliin ja käyn lenkillä parhaimmillaan neljä kertaa päivässä.
Peilikuvastani en tiedä, mutta olen vain ajoittain siihen tyytyväinen. Ollako vai eikö olla anoreksia? Kaiken murehtimisen jälkeen totesin, ettei minulla kuitenkaan ole huonoa omatuntoa roskaruuan syömisestä, joten en usko olevani sairas. En ehkä ihan kunnossakaan, mutta näitä sattuu.


Väsymystä, päänsärkyä ja murehtimista jatkui koko päivän, ja ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, minun piti valita loppuvuoden kurssit. Kamala homma, siinä sai kyllä pähkäillä ja järjestellä, mutta tulipahan tehtyä! Minulla on nyt sitten 7 kurssia/jakso loppuvuoden ajan, joten voin kai tuntea itseni onnekkaaksi?

Vähän masentaa se, että aikaisia aamuja on neljä viidestä, mutta niin se kai menee, kun lukee pitkän matikan, kemian, fysiikan ja biologian lisäksi kolmea kieltä suomen lisäksi. Ja toisilla on tappotahti tiedossa: 2x 9 kurssia/jakso ja 8 kurssia/jakso. Köh köh, onnea matkaan ystävä rakas!


Tällainen maanantai tällä kertaa. On kai niitä pahempiakin ollut, mutta kivemmat on... kivoja!

Tiia
P.S. Ajattelin kirjoittaa tätä blogia sekä englanniksi että suomeksi fiiliksen mukaan. Ja ehkä tätä saisi pidettyä yllä, kun edelliset on aina poistettu. We'll see!