Walking into walls

She wipes the tear from her brow

She’s been cryin again

She’s been walking into walls again

Nuori nainen istuu keittiön nurkassa. Hän on painautunut seinää vasten ja kiertänyt käsivartensa polvien ympärille. Mikään ei liiku, tuntuu kuin aika olisi seisahtunut paikoilleen. Hänen värisevä hengityksensä kaikuu hiljaisessa talossa ja kyynelistä märät poskensa kiiltävät kuun valossa.

Ennen hän rakasti kuutamoa, mutta nyt hän vihaa sitä yli kaiken. Hän vihaa suurta taloa ja sen hiljaisuutta, hän vihaa kaduilta kuuluvia autojen ääniä – hän vihaa. Mutta enemmän kuin mitään muuta, hän vihaa itseään.

Behind her quivering smile,

there’s a secret

That goes deeper than the cuts

she hides

On aamu. Yön pimeät tunnit ovat vaihtuneet auringonpaisteeseen. Nuori nainen nousee ylös ja pakottaa kasvoilleen hymyn. Hän valmistautuu kohtaamaan jälleen uuden päivän. Hän lähettää lapset kouluun ja suorittaa päivän tehtävät kuin unessa, kasvoillaan hymy, mutta värähtäen joka kerta kuullessaan auton ajavan tiellä, peläten sen ajavan pihaan.

Hän pelkää. Hän pelkää olla yksin, mutta samalla ajatus pihatietä pitkin autokatokseen ajavasta autosta kauhistuttaa häntä. Ollessaan yksin hän pelkää itseään, ajatuksiaan. Sitä miten kaikki saa uuden merkityksen, miten hän löytää kaikesta poispääsyn mahdollisuuden. Mutta kun auto viimein ajaa pihaan ja ovi käy, hän pelkää aviomiestään. Hän pelkää viilteleviä sanoja ja kipeitä mustelmia, jotka leviävät hänen iholleen mustien ruusujen tavoin.

Her head’s spinning around

He beat her soul to the ground

A grown woman in pain

Päivät seuraavat toisiaan. Joka aamu on noustava hymyillen, joka hetki mieltä kalvaa pelko ja joka päivä aviomies ajaa kotiin humalaisena. Jokaisen päivän hän jaksaa iltaan asti hymyillen, laittaa lapset nukkumaan ja välttelee miestään.

Mutta joka ikinen yö hän istuu keittiön nurkassa vavahdellen hiljaisista nyyhkytyksistä kyynelten valuessa poskia pitkin. Joka yö hän kuuntelee nukkuvaa taloa ja vihaa, ja hetkinä, jolloin heikkous saa vallan, hän sortuu ja antaa peloilleen vallan. Käsivarsien valkoiset arvet heijastuvat kuun valossa toistaen samaa tarinaa.

And all she longs to be,

is that little girl, again

Niinä hetkinä, jolloin kaikki on liikaa, hän pakenee muistoihinsa, lapsuuden onnellisiin hetkiin. Hän muistelee vanhempiaan ja pientä siskoaan, jonka silmät olivat kuin pala sinistä taivasta. Hän muistelee suurta pihaa ja keinua, lukemattomia retkiä niityille ja naurun kaikua laaksossa.

Hän antaisi mitä tahansa päästäkseen takaisin noihin vuosiin. Hän muistaa yhä ensirakkautensa ja lintujen laulun metsissä. Hän muistaa miten auringonpaiste siivilöityi ikkunaverhojen läpi huoneeseen maalaten kuvioita seiniin. Niitä katsellessa pystyi unohtamaan kaiken.

She screams inside,

and all she wants to be,

All she wants to be,

is yesterday’s child

She wants to hide

She can’t run away

to the safety

of yesterday’s child

Herätys. On jälleen aamu. Uusi päivä edessä.

Curled up shivering alone,

she’s been hurt again

She’s been walking into walls again

Tällä kertaa hän herää keittiön lattialta. Silmät turvonneina, meikit levinneinä ja poskessaan tuore mustelma hän hiipii kylpyhuoneeseen ja suoraan suihkuun. Kylmä vesi saa väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin, mutta selvittää pään. Viime yö oli tavallista pahempi. Tästä päivästä tulisi tavallista hankalampi. Hän vaihtaa ylleen puhtaat vaatteet, ripustaa kasvoilleen hymyn ja kiipeää yläkertaan herättämään lapset.

Hän oli oikeassa, päivä on vaikea. Kiipeillessään tuolilla ripustaen uusia verhoja vierashuoneeseen hän arvioi, miten hyvin samettikangas kestäisi ruumiin painon. Tomaatteja pilkkoessaan hän ei kykene ajattelemaan muuta, kuin veitsen kiiltävää terää ja miten helposti se viiltäisi ihoa. Hetki vain, ja kaikki olisi ohi. Ei enää itkua ja huutoa, ei yhtäkään uutta mustelmaa eikä sietämätöntä pelkoa.

Her children keep her alive

They’re her sanity, but they’re the

reason why she has to stay

Hän tietää, ettei lähteminen olisi vaikeaa. Se veisi vain hetken. Kuitenkin, joka kerta, kun hän on päättämäisillään, hänet pakottaa jäämään vain ajatus kahdesta pienestä lapsesta, jotka jäisivät ilman häntä, ja joita hän ei näkisi enää. Sillä vaikka onneton avioliitto on ajanut hänet itsetuhon partaalle, ei mikään maailmassa voi ohittaa äidinrakkautta.

Hän jää. Hän jatkaa vain lastensa vuoksi, mutta hän jää. Kestää mustelmat ja kyyneleet, kunhan saa nähdä lastensa hymyt heidän astuessaan ovesta sisään. Kunhan hän saa sulkea heidät syliinsä ja tuntea heidät lähellään. Niin kauan, kun hän saa kuulla lastensa naurun, hän jää.

A grown woman in pain and all she

longs to be is that little girl, again

She screams inside,

and all she wants to be,

All she wants to be,

is yesterday’s child

She wants to hide

She can’t run away

to the safety

of yesterday’s child

Sinä päivänä hänen miehensä tulee kotiin tavallista myöhemmin, tavallista pahemmin humalassa. Tämä ajaa pihaan juuri ennen lasten koulubussin saapumista. Hän odottaa eteisessä miehensä saapumista, antaa tarkkaan asetellun hymyn valua kasvoiltaan ja puristaa kädet nyrkkiin. Ovi käy, askeleet kaikuvat huoneissa ja kuuluu läimäys, kun mies iskee vaimoaan kasvoihin. Hiljainen valitus livahtaa yhteen purtujen hampaiden lävitse. Nainen makaa maassa pidellen päätään miehen seisoessa hänen edessään, hieman horjuen, mutta yhtäkaikki vaarallisen näköisenä.

Nainen odottaa uutta lyöntiä, mutta samassa ovi käy. Mies kääntyy hoiperrellen ympäri nähdäkseen juuri sopivasti kaksi lasta, jotka seisovat oviaukossa silmät pelosta suurina. Hetkessä mies on astunut lasten eteen kohottaen kätensä iskuun. Samalla hetkellä äiti vetää lapsensa alta pois, pyyhkäisee heidän poskiaan ja kehottaa heitä menemään yläkertaan. Hänen äänensä on vakaa, eivätkä lapset erota sen takaa kuultavaa vihaa.

Kun lapset ovat turvallisesti huoneessaan, nainen kääntyy miehensä puoleen silmät leimuten. Hän perääntyy hitaasti kohti keittiötä, mies seuraa mukana. Nyt hän on keittiötason kohdalla, ojentaa kätensä ja tarttuu varovasti keittiöveitseen.

”Ulos”, hän sanoo hitaasti äänellä, joka huokuu tukahdutettua raivoa. Miehen kasvoille kohoaa ylimielinen hymy.

”Anteeksi, mitä sanoit?” hän kysyy huvittuneena.

”Ulos”, nainen toistaa napakammin ja astuu pienen askelen eteenpäin. Mies ei tee elettäkään lähteäkseen, joten hän astuu vielä toisen askeleen ja jatkaa purren hampaitaan yhteen:

”Sanoin ulos. Ulos. Tästä. Talosta. Nyt.”

Mies naurahtaa yhä epäuskoisena, mutta varuillaan.

”Kulta, mikä nyt tuli? Eikö me jo olla huomattu, että parempi vaan kun teet niin kuin mä sanon.” Uhkaavaa sävyä on mahdoton olla huomaamatta, mutta nainen vain hymyilee katkerana.

”Tottakai. Niinhän me on huomattu. Ja niinhän mä olenkin istunut tässä saamarin huvilassa sun hakattavana jo vuosia. Mutta lapsiin sä et koske. Potki ja hakkaa vaimoas mielin määrin, mutta lapsiin et koske!”

Viimeiset sanat hän jo huutaa astuen taas eteenpäin pakottaen miehen perääntymään. Teennäinen kohteliaisuus häviää viimein miehen kasvoilta ja hänkin puhkeaa huutoon:

”Mitä helvettiä sä riehut nainen? Kuka tän perheen elättää, kuka!? Mä annan sulle ja sun kakaroilles katon pään päälle ja ruokaa syötäväks ja tässä kiitos?! Mä en kuule tollasta meininkiä kauaa kattele!”

”No et kattele, todellakaan! Koska sä vittu lähdet nyt, saamarin paskiainen! Ulos! Ulos!”

Nainen vetää veitsen selkänsä takaa ja sohaisee sillä miestä, joka väistää vaistomaisesti ja horjahtaa ovenkarmia vasten.

”Mitä helv-”, mies aloittaa, mutta joutuu väistämään jälleen uutta iskua.

He seisovat jo eteisessä, mies selkä seinää vasten ja nainen hänen edessään osoittaen veitsellä, huohottaen raskaasti tunnekuohun jäljiltä. Hän vetää syvää henkeä ja laskee veistä hieman alemmas pitäen sitä kuitenkin valmiina – kaiken varalta.

”Ulos”, hän sanoo jälleen ja osoittaa leuallaan ulko-ovea kohti.

”Hei, eikö me voitais puhua tää läpi tai jotain –”, mies yrittää uudenlaista taktiikkaa, mutta nainen keskeyttää hänet antamatta tilaisuutta jatkaa.

”Ulos.”

Syvä hiljaisuus laskeutuu huoneeseen hetkeksi. Ainoastaan hiljainen puuskutus kaikuu seinistä. Lopulta mies kohauttaa olkiaan ja nostaa käsiään antautumisen merkiksi:

”Okei. Asia tällä selvä. Mä menen.”

Viimeisen lauseen kohdalla mies lähtee hitaasti kävelemään sivulle, kunnes saapuu oven luo ja astuu siitä ulos. Nainen jää oviaukkoon katselemaan, miten hän hoipertelee pihatietä pitkin jalkakäytävälle ja siitä eteenpäin. Hetken päästä häntä ei enää näy, mutta nainen seisoo yhä portailla.

Pian yläkerrasta kuuluu ääniä ja lapset hiipivät varovasti tarkistamaan tilannetta. Äiti kaappaa heidät syliinsä puristaen heidät tiukasti itseään vasten ja kuiskaa hiljaa:

”Se on ohi nyt. Se on ohi. Kaikki hyvin.”

Hänen mielessään kaikuu miehen katkera huudahdus, joka oli kantautunut hänen korviinsa pihan toiselta puolelta, se toistuu yhä uudestaan, aiheuttaen uudenlaisia väristyksiä, antaen toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

”Hauskaa loppuelämää vaan.”



(Song “Walking into walls” written by Brian McFadden)