Unet ovat jotain todella vaikeasti ymmärrettävää, ja minun kohdallani ne ovat niin outoja ja yllättäviä, etten tiedä mistä tai miten ne oikein tulevat. Ihmiset näkevät erilaisia unia eri tavalla. Itse näen unia lähes joka yö, ja yleensä myös muistan ne. Kaikkein oudoimpia uneni ovat kun olen kuumeessa. Tavallisista asioista tulee painajaismaisia ja ahdistavia ja koen toinen toistaan ihmeellisiä seikkailuja.
Ei varmasti tule kenellekään yllätyksenä, että olen jälleen kuumeessa. Olen viimeisen vuoden sisällä sairastellut paljon ja pitkään, ja tutun kaavan mukaisesti onnistuin jälleen saamaan tartunnan. Viime yö oli varsin mielenkiintoinen, ja ajattelin kirjoittaa tavallista oudommat uneni vaihteen vuoksi ylös.
Keskiyöstä kello viiteen aamulla uneni pyörivät kenkäkaupan ympärillä. Kävin samat keskustelut tyytymättömän asiakkaan kanssa kymmeniä kertoja, päivittelin työtoverin tilausvirhettä vähintään yhtä monta kertaa ja aina puolen tunnin välein säpsähdin hereille, nousin istumaan, katsoin kelloa ja yritin taas nukkua. Jos olet koskaan pyörinyt sängyssä sekavien, ahdistavien unien vallassa, tiedät miltä se tuntuu. Joka kerta kun heräsin, tuntui siltä etten ollut nukkunut laisinkaan.
Viiden jälkeen onnistuin nukahtamaan kunnolla, mutta unet muuttuivat vielä oudommiksi. Olin pieni lapsi toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa, ilmeisesti juutalainen tai muuten vain vainottu, koska yritin piilotella sotilailta. Harmi vain, että saksalaiset sotilaat tekivät tarkastuksen rakennukseen jossa majailin, ja minut löydettiin. Yritin puhumalla selvitä tilanteesta, mutta kun saksalaiset saivat tietää että molemmat vanhempani olivat kuolleet, tilanne vain paheni. Ilmeisesti oli rikos olla orpo? Tilanne kärjistyi siten, että minut aiottiin viedä kidutettavaksi, sillä ansaitsin ilmeisesti kivuliaan kuoleman. Päätin paeta.
Tiesin puistojen vartiomiesten ampuvan epäilyttävän näköisiä kansalaisia, joten päätin juosta sinne. Juoksin siis katua pitkin, piilouduin pusikkoon ettei minua takaa-ajava poliisiajoneuvo pysähtyisi, ja jatkoin matkaa puistoon. Kuten olin ennustanut, siellä marssi useita sotilaita, jotka minut huomatessaan tulivat kaikki siihen tulokseen, että olin epäilyttävä. Kaikki epäilyttävähän oli tuhottava, joten minua ammuttiin noin viisitoista kertaa rintakehään. Kipua en tuntenut, mutta haavoista lähtevä kuumotus levisi nopeasti koko ruumiiseen, ja samalla kun juokseminen alkoi tuntua raskaalta, näkökenttäni sumeni. Valitsin tietoisesti nopean kuoleman hitaan sijaan.
Toinen osio alkoi siitä, kun minut sodasta traumatisoituneena potilaana tuomittiin mielisairaalaan. Olin nyt oma itseni, ainakin melkein. Mielisairaala BoRipari (henkilökunta selitti nimen tulevan siitä, että sairaala oli ikään kuin rippileiri, jossa vain asuttiin pitkään,
bo oli siis ruotsin verbi
asua) näytti pieneltä kalastajakylältä suuren lasikuvun alla. Lasikupu piti meidät potilaat rajatulla alueella, alue oli kallioinen ja karu, rakennukset oli rakennettu hirrestä. Leppoisan näköinen sairaala oli kuitenkin vankisairaala, ja tunnelma oli todella ahdistava. Minua ahdisti ensinnäkin se seikka, etten ollut mielisairas, mutta tiesin olevani tuomittu tähän pieneen lasikuplaan vuosiksi. Minulla oli lisäksi jokin sairaus, joka koituisi kuolemakseni vuoden sisällä, ellen saisi hoitoa. Tätä hoitoa ei kuitenkaan mielisairaalle olisi luvassa, joten horjuin luovuttamisen ja taistelutahdon välillä. Siitä eteenpäin unesta tuli melko sekava, se sisälsi sotaneuvotteluja, muotinäytöksen, lentokentällä seikkailua ja lopulta rekka ajoi sairaalarakennustani päin niin että rusennuin sen alle. Tähän heräsin.
Että rentouttavaa tiistaita teillekin...
