Sininen uni. Se oli lempilauluni kun olin pieni. Muistan äidin laulaneen sitä monena iltana pimeässä huoneessa, juuri ennen nukkumaanmenoa. Muistan tumman hahmon sängyn laidalla ja pehmeän äänen:
Joka ilta kun lamppu sammuu,
ja saapuu oikea yö,
Niin nukkumatti nousee,
ja ovehen hiljaa lyö.
Vielä suukko poskelle, hiljaa kuistattu
hyvää yötä ja oven sulkeutuminen. Sininen uni muistuttaa minua edelleen äidistä, vaaleansinisistä seinistä ja pimeästä huoneesta. Ajan kultaama muisto on minulle rakas ja tuo mieleeni ajan, jolloin ei tarvinnut huolehtia turhista.
Näin täysi-ikäisyyden kynnyksellä on hieman vaikea päättää, miten suhtautua lapsuusmuistoihin. On tavallaan jännittävää ja hauskaa saavuttaa kauan tavoiteltu merkkipaalu, 18 vuoden ikä. Tähän on laskettu vuosia jo ala-asteelta asti. Toisaalta joutuu hyväksymään sen, että aikuistuessa joutuu ottamaan vastuuta. Enää ei olekaan niin helppoa käpertyä peiton alle ja unohtaa muuta maailmaa.
Lapsuudessa koetut ihanat hetket ovat ohi. Niitä ei mikään tuo takaisin. Kukaan ei enää laula Sinistä unta, vie kallioille kiipeilemään tai Korkeasaareen
jellonia ihmettelemään. Muuta ei ole, kuin utuiset muistot nauravista kasvoista, halauksista, ihmeellisyyksistä, joita maailma oli pienelle lapselle täynnä.
Niitä täytyy vain vaalia hellästi, ehkä haikeasti kaivaten. Täytyy hyväksyä se tosiasia, että lapsuus tosiaan säilyy vain kultaisena muistona. Se voi unohtua hetkeksi, mutta se säilyy mielen sopukoissa. Ajoittain se pääsee yllättämään. Ehkä kun suunympärys on hattarasta tahmea. Ehkä kun keinuessa yrittää osua pilviin. Ehkä kun siivotessa löytää vanhan papukaijapehmolelun, joka soittaa edelleen samaa tuttua sävelmää.
